Vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­la – hen­ki­lö­koh­tai­nen apu ei rii­pu iäs­tä tai diagnoosista

Vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­la ei perus­tu tiet­tyyn ikään, diag­noo­siin tai ihmis­ryh­mään kuu­lu­mi­seen. Rat­kai­se­vaa on, aiheut­taa­ko pit­kä­ai­kai­nen tai pysy­vä vam­ma tai sai­raus sel­lai­sen toi­min­ta­ra­joit­teen, jon­ka vuok­si hen­ki­lö tar­vit­see vält­tä­mät­tä apua tai tukea tavan­omai­ses­sa elämässään.

Tämä on tär­ke­ää sanoa selvästi:

Hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa avus­sa ei ole yläikärajaa.

Lap­si, työi­käi­nen tai ikään­ty­nyt hen­ki­lö voi saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua, jos vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­laa ja hen­ki­lö­koh­tais­ta apua kos­ke­vat edel­ly­tyk­set täyt­ty­vät. Ikä ei itses­sään oikeu­ta pal­ve­luun, mut­ta ikä ei myös­kään saa yksin sul­kea ihmis­tä sen ulkopuolelle.

Vam­mais­pal­ve­lu­jen nimi voi täs­sä yhtey­des­sä hämä­tä. Sana vam­mais­pal­ve­lut saat­taa syn­nyt­tää mie­li­ku­van sul­je­tus­ta jär­jes­tel­mäs­tä, joka kuu­luu vain tie­tyn diag­noo­sin saa­neil­le, syn­ty­mäs­tään saak­ka vam­mai­sil­le tai työi­käi­sil­le ihmi­sil­le. Laki ei kui­ten­kaan raken­nu täl­lai­sel­le jaottelulle.

Juri­di­ses­ti huo­mio koh­dis­tuu ihmi­sen todel­li­seen elämäntilanteeseen:

• mil­lai­nen toi­min­ta­ra­joi­te hänel­lä on
• mis­tä toi­min­ta­ra­joi­te johtuu
• onko se pit­kä­ai­kai­nen tai pysyvä
• miten se vai­kut­taa yhden­ver­tai­seen osallistumiseen
• mil­lais­ta apua tai tukea ihmi­nen tarvitsee
• voi­daan­ko tar­pee­seen vas­ta­ta sopi­vas­ti ja riit­tä­väs­ti muun lain mukai­sil­la palveluilla
• täyt­ty­vät­kö haet­ta­vaa pal­ve­lua kos­ke­vat eri­tyi­set edellytykset.

Sik­si kysy­mys ei ole ensi­si­jai­ses­ti sii­tä, mihin ryh­mään ihmi­nen kuu­luu, vaan sii­tä, miten hän pys­tyy elä­mään omaa elä­mään­sä ja mil­lais­ta vält­tä­mä­tön­tä tukea hän sii­hen tar­vit­see.

Hoi­vaacos­sa tätä läh­tö­koh­taa pide­tään tär­keä­nä. Jokai­nen ihmi­nen koh­da­taan omas­sa tilan­tees­saan. Ikä, diag­noo­si tai asu­mis­muo­to ei saa kor­va­ta huo­lel­lis­ta ja hen­ki­lö­koh­tais­ta arviointia.

Tii­vis­tet­ty­nä: Vam­mais­pal­ve­lu­lain mukai­nen hen­ki­lö­koh­tai­nen apu voi kuu­lua kai­ke­ni­käi­sel­le ihmi­sel­le. Oikeut­ta ei rat­kais­ta pel­kän iän tai diag­noo­sin perus­teel­la, vaan yksi­löl­li­sen toi­min­ta­ra­joit­teen, avun­tar­peen ja hen­ki­lö­koh­tai­sen avun edel­ly­tys­ten perus­teel­la. Ikään­ty­mi­nen ei auto­maat­ti­ses­ti oikeu­ta vam­mais­pal­ve­lui­hin, mut­ta kor­kea ikä ei myös­kään ole perus­te evä­tä niitä.

Sisäl­lys­luet­te­lo

1. Mitä vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­la tarkoittaa?
2. Mik­si sana vam­mais­pal­ve­lut voi joh­taa harhaan?
3. Kenel­le vam­mais­pal­ve­lu­la­kia sovelletaan?
4. Onko vam­mais­pal­ve­luis­sa ikärajaa?
5. Voi­ko ikään­ty­nyt hen­ki­lö saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua?
6. Mikä mer­ki­tys elä­män­vai­heel­la on arvioinnissa?
7. Tar­vi­taan­ko vam­mais­pal­ve­lui­hin tiet­ty diagnoosi?
8. Mik­si toi­min­ta­ky­kyä ei pidä arvioi­da vain lääketieteellisesti?
9. Mitä vam­mais­pal­ve­lu­lain tois­si­jai­suus tarkoittaa?
10. Mil­loin hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­luu myöntää?
11. Voi­ko asu­mis­muo­to estää hen­ki­lö­koh­tai­sen avun?
12. Miten oikeut­ta pal­ve­luun pitää arvioida?
13. Mitä teh­dä, jos pal­ve­lu evä­tään iän perusteella?
14. Usein kysy­tyt kysymykset

Mitä vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­la tarkoittaa?

Lain sovel­ta­mi­sa­la mää­rit­tää, kei­hin ja mil­lai­siin tilan­tei­siin lakia sovelletaan.

Vam­mais­pal­ve­lu­lain 2 §:n mukaan lakia sovel­le­taan hen­ki­löön, jonka:

1. vam­man tai sai­rau­den aiheut­ta­ma fyy­si­nen, kog­ni­tii­vi­nen, psyyk­ki­nen, sosi­aa­li­nen tai ais­tei­hin liit­ty­vä toi­min­ta­ra­joi­te on pit­kä­ai­kai­nen tai pysyvä
2. vam­ma tai sai­raus yhdes­sä yhteis­kun­nas­sa esiin­ty­vien estei­den kans­sa estää osal­lis­tu­mi­sen yhteis­kun­taan yhden­ver­tai­ses­ti mui­den kanssa
3. itse­näi­sen elä­män, osal­li­suu­den tai yhden­ver­tai­suu­den toteu­tu­mi­nen edel­lyt­tää vält­tä­mät­tä vam­mais­pal­ve­lu­lain mukai­sia palveluja.

Kaik­kien sovel­ta­mi­sa­laa kos­ke­vien edel­ly­tys­ten pitää täyt­tyä. Tämän jäl­keen arvioi­daan vie­lä erik­seen, täyt­ty­vät­kö juu­ri haet­ta­vaa pal­ve­lua, kuten hen­ki­lö­koh­tais­ta apua, kos­ke­vat edellytykset.

Sovel­ta­mi­sa­laan kuu­lu­mi­nen ei siis tar­koi­ta auto­maat­ti­ses­ti oikeut­ta kaik­kiin vam­mais­pal­ve­lu­lain mukai­siin pal­ve­lui­hin. Jokai­sen pal­ve­lun tar­ve ja lais­sa sää­de­tyt edel­ly­tyk­set arvioi­daan erikseen.

Tämä kak­si­vai­hei­suus on tär­keä ymmärtää:

• ensin arvioi­daan, kuu­luu­ko hen­ki­lö lain soveltamisalaan
• sen jäl­keen arvioi­daan, onko hänel­lä oikeus haet­tuun palveluun.

Viran­omai­sen pää­tök­ses­sä pitäi­si näkyä, miten näi­tä edel­ly­tyk­siä on arvioi­tu juu­ri kysei­sen ihmi­sen elämäntilanteessa.

Mik­si sana vam­mais­pal­ve­lut voi joh­taa harhaan?

Vam­mais­pal­ve­lut on juri­di­nen ja hal­lin­nol­li­nen käsi­te. Arki­kie­les­sä sana voi­daan kui­ten­kin ymmär­tää huo­mat­ta­vas­ti kapeam­min kuin laki tarkoittaa.

Ihmi­nen voi ajatella:

• en ole syn­ty­mäs­tä­ni saak­ka vammainen
• minul­la ei ole kehitysvammaa
• olen jo iäkäs
• toi­min­ta­ra­joit­tee­ni joh­tuu sairaudesta
• asun pal­ve­lu­ta­los­sa
• en käy­tä itses­tä­ni sanaa vammainen.

Mikään näis­tä sei­kois­ta ei yksin rat­kai­se sitä, sovel­le­taan­ko vammaispalvelulakia.

Lais­sa tar­koi­tet­tu vam­mai­suus ei rajoi­tu tiet­tyyn diag­noo­si­ryh­mään. Toi­min­ta­ra­joi­te voi olla fyy­si­nen, kog­ni­tii­vi­nen, psyyk­ki­nen, sosi­aa­li­nen tai ais­tei­hin liit­ty­vä. Se voi joh­tua vam­mas­ta tai sairaudesta.

Myös­kään ihmi­sen oma suh­de sanaan vam­mai­nen ei pois­ta viran­omai­sen vel­vol­li­suut­ta arvioi­da pal­ve­luoi­keut­ta lain mukaan. Ihmi­sen ei tar­vit­se ensin omak­sua tiet­tyä iden­ti­teet­tiä saa­dak­seen oikeu­den hakea hänel­le lain perus­teel­la kuu­lu­via palveluja.

Vam­mais­pal­ve­lu­lain näkö­kul­mas­ta olen­nais­ta on toi­min­ta­ra­joit­teen ja ympä­ris­tön estei­den yhteis­vai­ku­tus. Kyse ei ole vain sii­tä, mitä ihmi­nen lää­ke­tie­teel­li­ses­ti pys­tyy tai ei pys­ty teke­mään. Myös ympä­ris­tön esteet voi­vat rajoit­taa hänen mah­dol­li­suuk­si­aan osal­lis­tua yhdenvertaisesti.

Sik­si lain nimeä ei pidä lukea lii­an kir­jai­mel­li­ses­ti. Vam­mais­pal­ve­lut eivät ole sul­jet­tu jär­jes­tel­mä vain ennal­ta tun­nis­te­tul­le ryhmälle.

Kenel­le vam­mais­pal­ve­lu­la­kia sovelletaan?

Vam­mais­pal­ve­lu­la­kia sovel­le­taan kai­ke­ni­käi­siin ihmi­siin, jos lain sovel­ta­mi­sa­lan edel­ly­tyk­set täyttyvät.

Lain pii­ris­sä voi olla esimerkiksi:

• lap­si, joka tar­vit­see vam­man­sa vuok­si hen­ki­lö­koh­tais­ta apua osallistumiseen
• nuo­ri, joka tar­vit­see tukea opis­ke­luun tai vapaa-aikaan
• työi­käi­nen hen­ki­lö, jon­ka toi­min­ta­ra­joi­te vai­kut­taa päi­vit­täi­siin toimiin
• hen­ki­lö, joka vam­mau­tuu tapa­tur­mas­sa myö­hem­mäl­lä iällä
• ikään­ty­nyt hen­ki­lö, jon­ka aikai­sem­pi vam­ma tai sai­raus vaikeutuu
• van­huu­den elä­män­vai­hees­sa pit­kä­ai­kai­sen sai­rau­den vuok­si vam­mau­tu­nut henkilö.

Rat­kai­su ei saa perus­tua sii­hen, mil­tä asia­kas­ryh­mäl­tä hen­ki­lö viran­omai­sen sil­mis­sä vai­kut­taa. Jokai­sel­la on oikeus yksi­löl­li­seen pal­ve­lu­tar­peen arviointiin.

Lap­sen koh­dal­la arvioin­nis­sa huo­mioi­daan lap­sen ikä ja kehi­tys­vai­he. Aikui­sen koh­dal­la pal­ve­lua ei voi­da raja­ta pois vain sik­si, että hän on ylit­tä­nyt tie­tyn iän. Ikään­ty­neen koh­dal­la on arvioi­ta­va huo­lel­li­ses­ti toi­min­ta­ra­joit­teen luon­net­ta, avun­tar­vet­ta sekä sitä, mil­lai­set pal­ve­lut vas­taa­vat hänen yksi­löl­li­seen tar­pee­seen­sa ja etuunsa.

Onko vam­mais­pal­ve­luis­sa ikärajaa?

Vam­mais­pal­ve­lu­lais­sa ei ole yleis­tä ala- tai yläikärajaa.

Tämä ei tar­koi­ta, että ihmi­sen iäl­lä ei oli­si kos­kaan mitään mer­ki­tys­tä. Ikä ja elä­män­vai­he voi­vat vai­kut­taa sii­hen, mitä pide­tään tavan­omai­se­na elä­mä­nä, mil­lais­ta apua hen­ki­lö tar­vit­see ja min­kä lain mukai­nen pal­ve­lu vas­taa tar­pee­seen parhaiten.

Ikä ei kui­ten­kaan saa muut­tua auto­maat­ti­sek­si poissulkemisperusteeksi.

Pää­tös ei ole juri­di­ses­ti riit­tä­väs­ti perus­tel­tu, jos sii­nä tode­taan vain esimerkiksi:

• haki­ja on ikääntynyt
• pal­ve­lu­tar­ve liit­tyy kor­ke­aan ikään
• haki­ja kuu­luu van­hus­pal­ve­lu­jen piiriin
• tämän ikäi­sil­le jär­jes­te­tään kotihoitoa.

Viran­omai­sen pitää arvioi­da asi­aa syvem­min. Sen on selvitettävä:

• mikä toi­min­ta­ra­joit­teen aiheuttaa
• mil­loin se on syntynyt
• onko se pit­kä­ai­kai­nen tai pysyvä
• mil­lais­ta apua hen­ki­lö tarvitsee
• liit­tyy­kö tar­ve ensi­si­jai­ses­ti hoi­vaan, hoi­toon ja val­von­taan vai oman tah­don mukais­ten toi­min­to­jen toteuttamiseen
• vas­taa­vat­ko muut pal­ve­lut yksi­löl­li­seen tar­pee­seen sopi­vas­ti ja riittävästi
• täyt­ty­vät­kö hen­ki­lö­koh­tai­sen avun eri­tyi­set edellytykset.

Pelk­kä syn­ty­mä­vuo­si ei vas­taa näi­hin kysymyksiin.

Voi­ko ikään­ty­nyt hen­ki­lö saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua?

Kyl­lä voi.

Ikään­ty­nyt hen­ki­lö voi saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua, jos vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­lan ja hen­ki­lö­koh­tai­sen avun edel­ly­tyk­set täyttyvät.

Tämä voi kos­kea esi­mer­kik­si henkilöä:

• joka on vam­mau­tu­nut tapa­tur­mai­ses­ti ikääntyneenä
• jol­la on jo aikai­sem­min ollut pit­kä­ai­kai­nen vam­ma tai sairaus
• jon­ka aiem­mas­ta vam­mas­ta joh­tu­va avun­tar­ve ilme­nee tai vai­keu­tuu vas­ta myöhemmin
• joka vam­mau­tuu pit­kä­ai­kai­sen sai­rau­den seu­rauk­se­na van­huu­den elämänvaiheessa.

Myös kor­kean iän saa­vut­ta­nut hen­ki­lö voi halu­ta käy­dä har­ras­tuk­ses­sa, tava­ta lähei­si­ään, osal­lis­tua tapah­tu­miin, asioi­da kodin ulko­puo­lel­la tai teh­dä mui­ta omaan elä­mään­sä kuu­lu­via valintoja.

Tar­ve täl­lais­ten toi­min­to­jen toteut­ta­mi­seen ei lak­kaa tiet­ty­nä syntymäpäivänä.

Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu ei kui­ten­kaan ole hoi­van, hoi­don tai val­von­nan ylei­nen kor­vaa­ja. Pal­ve­lun luon­ne on otet­ta­va arvioin­nis­sa huo­mioon. Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun tar­koi­tuk­se­na on aut­taa vam­mais­ta hen­ki­löä toteut­ta­maan omia valin­to­jaan niis­sä toi­mis­sa, jot­ka hän teki­si itse ilman toimintarajoitettaan.

Sik­si on vää­rin sanoa, että hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­lui­si auto­maat­ti­ses­ti jokai­sel­le ikään­ty­neel­le. Yhtä vää­rin on sanoa, ettei se voi­si kuu­lua ikääntyneelle.

Juri­di­ses­ti oikea läh­tö­koh­ta on yksi­löl­li­nen arviointi.

Mikä mer­ki­tys elä­män­vai­heel­la on arvioinnissa?

Vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­laan on sisäl­ly­tet­ty elä­män­vai­het­ta kos­ke­va arviointi.

Läh­tö­koh­ta­na on, että vam­mais­pal­ve­lu­lain perus­teel­la ei jär­jes­te­tä sel­lai­sia pal­ve­lu­ja, jot­ka vas­taa­vat sisäl­löl­tään, mää­räl­tään ja toteu­tuk­sel­taan ihmi­sen tavan­omai­seen elä­män­vai­hee­seen kuu­lu­vaan avun ja tuen tarpeeseen.

Täl­lä on eri­tyis­tä mer­ki­tys­tä arvioi­taes­sa iäk­kään hen­ki­lön pal­ve­lu­ja. Van­he­ne­mi­seen usein liit­ty­vä hoi­don, hoi­van ja huo­len­pi­don tar­ve voi­daan monis­sa tilan­teis­sa jär­jes­tää sosi­aa­li­huol­to­lain, ter­vey­den­huol­to­lain tai iäk­käi­den pal­ve­lu­ja kos­ke­van lain­sää­dän­nön perusteella.

Elä­män­vai­het­ta kos­ke­vaa sään­nös­tä ei kui­ten­kaan saa käyt­tää uute­na ylei­se­nä ikärajana.

Arvioin­nin pitää edel­leen olla yksi­löl­li­nen. Kor­kea ikä ei ker­ro, joh­tuu­ko avun­tar­ve tavan­omai­ses­ta van­he­ne­mi­ses­ta, pit­kä­ai­kai­ses­ta sai­rau­des­ta, aiem­mas­ta vam­mas­ta, tapa­tur­mai­ses­ta vam­mau­tu­mi­ses­ta vai näi­den yhteisvaikutuksesta.

Myös sama­ni­käis­ten ihmis­ten tilan­teet voi­vat olla täy­sin erilaiset.

Elä­män­vai­heen arvioin­ti ei tar­koi­ta sitä, että van­huu­des­sa kaik­ki avun­tar­peet muut­tui­si­vat auto­maat­ti­ses­ti tavan­omai­sik­si. Toi­min­ta­ra­joi­tet­ta ja pal­ve­lun­tar­vet­ta pitää tar­kas­tel­la suh­tees­sa juu­ri kysei­sen ihmi­sen elämään.

Tar­vi­taan­ko vam­mais­pal­ve­lui­hin tiet­ty diagnoosi?

Ei tar­vi­ta.

Vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­nen ei edel­ly­tä tiet­tyä nimet­tyä diag­noo­sia. Diag­noo­si voi olla tär­keä osa ter­vey­den­ti­laa kos­ke­vaa sel­vi­tys­tä, mut­ta oikeut­ta pal­ve­luun ei rat­kais­ta vain diag­noo­sin perusteella.

Sama sai­raus voi vai­kut­taa eri ihmis­ten elä­mään hyvin eri tavoin. Yksi ihmi­nen sel­viy­tyy arjes­taan vähäi­sel­lä tuel­la, kun taas toi­sel­le sama sai­raus aiheut­taa pit­kä­ai­kai­sen ja olen­nai­sen toimintarajoitteen.

Myös eri diag­noo­sit voi­vat joh­taa saman­kal­tai­seen avuntarpeeseen.

Sik­si pal­ve­lu­tar­peen arvioin­nis­sa pitäi­si sel­vit­tää konkreettisesti:

• mitä hen­ki­lö pys­tyy teke­mään itsenäisesti
• mis­sä hän tar­vit­see toi­sen ihmi­sen apua
• kuin­ka usein apua tarvitaan
• kuin­ka vält­tä­mä­tön­tä apu on
• miten toi­min­ta­ra­joi­te vai­kut­taa itse­näi­seen elämään
• miten se vai­kut­taa osal­li­suu­teen ja yhdenvertaisuuteen
• mil­lä pal­ve­lul­la tar­pee­seen voi­daan vas­ta­ta sopivasti.

Lää­kä­rin­lausun­to on usein tär­keä, mut­ta sosi­aa­li­pal­ve­lua kos­ke­va rat­kai­su ei ole pelk­kä lää­ke­tie­teel­li­nen diagnoosipäätös.

Mik­si toi­min­ta­ky­kyä ei pidä arvioi­da vain lääketieteellisesti?

Vam­mais­pal­ve­lu­lain taus­tal­la on aja­tus sii­tä, että vam­mai­suus syn­tyy toi­min­ta­ra­joit­teen ja ympä­ris­tös­sä ole­vien estei­den vuorovaikutuksessa.

Esi­mer­kik­si ihmi­nen voi pys­tyä liik­ku­maan koto­naan, mut­ta ei pääs­tä esteel­li­ses­ti jär­jes­tet­tyyn har­ras­tuk­seen ilman toi­sen ihmi­sen apua. Hän voi pys­tyä ilmai­se­maan tah­to­aan, mut­ta tar­vi­ta sii­hen enem­män aikaa tai yksi­löl­lis­tä kom­mu­ni­koin­nin tukea.

Jos arvioin­ti koh­dis­te­taan vain diag­noo­siin tai kehon toi­min­toi­hin, ihmi­sen todel­li­nen elä­män­ti­lan­ne voi jää­dä näkemättä.

Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun kan­nal­ta mer­ki­tyk­sel­li­siä kysy­myk­siä ovat esimerkiksi:

• mitä hen­ki­lö halu­aa elä­mäs­sään tehdä
• estää­kö toi­min­ta­ra­joi­te toi­min­nan ilman apua
• mil­lais­ta kon­kreet­tis­ta apua tarvitaan
• pys­tyy­kö hen­ki­lö itse­näi­ses­ti tai tuet­tu­na ilmai­se­maan tah­ton­sa avun sisällöstä
• mah­dol­lis­tai­si­ko hen­ki­lö­koh­tai­nen apu itse­näis­tä elä­mää ja yhden­ver­tais­ta osallistumista.

Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun tar­vet­ta ei rat­kais­ta sil­lä perus­teel­la, kuin­ka vai­keal­ta diag­noo­sin nimi kuu­los­taa. Arvioin­nin pitää ulot­tua ihmi­sen todel­li­seen arkeen.

Mitä vam­mais­pal­ve­lu­lain tois­si­jai­suus tarkoittaa?

Vam­mais­pal­ve­lu­la­ki on eri­tyis­la­ki, jol­la täy­den­ne­tään ylei­siä palveluja.

Sen mukai­sia eri­tyis­pal­ve­lu­ja jär­jes­te­tään, jos muun lain perus­teel­la saa­ta­vat pal­ve­lut eivät ole hen­ki­lön yksi­löl­li­sen tar­peen ja edun kan­nal­ta sopi­via ja riittäviä.

Mui­ta lake­ja voi­vat olla esimerkiksi:

• sosi­aa­li­huol­to­la­ki
• ter­vey­den­huol­to­la­ki
• var­hais­kas­va­tus­la­ki
• perus­o­pe­tus­la­ki
• muu hen­ki­lön tilan­tee­seen sovel­tu­va laki.

Tois­si­jai­suus ei tar­koi­ta, että vam­mais­pal­ve­lu­la­ki oli­si vii­mei­nen poik­keus, jota viran­omai­sen ei tar­vit­si­si käy­tän­nös­sä soveltaa.

Se ei myös­kään tar­koi­ta, että mikä tahan­sa muun lain mukai­nen pal­ve­lu syr­jäyt­täi­si vammaispalvelun.

Rat­kai­se­vaa on pal­ve­lun sopi­vuus ja riit­tä­vyys juu­ri kysei­sel­le ihmiselle.

Esi­mer­kik­si koti­hoi­to ja hen­ki­lö­koh­tai­nen apu eivät ole auto­maat­ti­ses­ti toi­si­aan vas­taa­via pal­ve­lu­ja. Koti­hoi­to voi pai­not­tua hoi­toon, hoi­vaan ja päi­vit­täi­seen huo­len­pi­toon. Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun tar­koi­tuk­se­na on tukea hen­ki­lön omien valin­to­jen toteut­ta­mis­ta ja hänen itse­näis­tä elämäänsä.

Pal­ve­lun nimeä tär­keäm­pää on sen todel­li­nen sisältö.

Jos muun lain mukai­nen pal­ve­lu ei mah­dol­lis­ta asiak­kaan yksi­löl­li­sen tar­peen mukais­ta ja hänel­le sopi­vaa tukea, tois­si­jai­suu­teen ei voi­da vedo­ta mekaa­ni­ses­ti hen­ki­lö­koh­tai­sen avun epäämiseksi.

Mil­loin hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­luu myöntää?

Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­luu vam­mais­pal­ve­lu­lain eri­tyi­sen jär­jes­tä­mis­vel­vol­li­suu­den pii­riin. Tämä tar­koit­taa, että hyvin­voin­tia­lu­een on jär­jes­tet­tä­vä pal­ve­lu, jos lais­sa sää­de­tyt edel­ly­tyk­set täyttyvät.

Oikeut­ta hen­ki­lö­koh­tai­seen apuun arvioi­daan sovel­ta­mi­sa­lan lisäk­si pal­ve­lua kos­ke­vien sään­nös­ten perusteella.

Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun tar­koi­tuk­se­na on aut­taa vam­mais­ta hen­ki­löä toteut­ta­maan omia valintojaan:

• päi­vit­täi­sis­sä toimissa
• työs­sä tai opiskelussa
• vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa
• vapaa-ajan toi­min­nas­sa
• yhteis­kun­nal­li­ses­sa osallistumisessa.

Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun myön­tä­mi­sen kan­nal­ta kes­keis­tä on, että hen­ki­lö pys­tyy itse­näi­ses­ti tai tuet­tu­na muo­dos­ta­maan ja ilmai­se­maan tah­ton­sa avun sisällöstä.

Tämä ei tar­koi­ta, että hen­ki­lön pitäi­si kye­tä ohjaa­maan pal­ve­lua täy­sin ilman tukea tai toi­mi­maan hen­ki­lö­koh­tai­sen avus­ta­jan työ­nan­ta­ja­na. Pal­ve­lu voi­daan jär­jes­tää myös pal­ve­luse­te­lil­lä tai hyvin­voin­tia­lu­een muul­la toteuttamistavalla.

Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu ei myös­kään edel­ly­tä puheel­la kom­mu­ni­koin­tia. Oma tah­to voi­daan ilmais­ta monin tavoin ja tar­vit­taes­sa tuettuna.

Voi­ko asu­mis­muo­to estää hen­ki­lö­koh­tai­sen avun?

Asu­mi­nen pal­ve­lu­ta­los­sa, hoi­va­ko­dis­sa, ryh­mä­ko­dis­sa tai muun asu­mi­sen tuen pii­ris­sä ei yksin rat­kai­se oikeut­ta hen­ki­lö­koh­tai­seen apuun.

Asu­mi­syk­si­kön tar­joa­mat pal­ve­lut ja hen­ki­lö­koh­tai­nen apu voi­vat vas­ta­ta eri­lai­siin tarpeisiin.

Asu­mi­sen hen­ki­lös­tö voi huo­leh­tia esi­mer­kik­si asu­mi­sen tur­val­li­suu­des­ta, hoi­dos­ta, huo­len­pi­dos­ta ja asu­mi­sen päi­vit­täi­ses­tä tues­ta. Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu voi puo­les­taan mah­dol­lis­taa hen­ki­lön omia valin­to­ja, har­ras­tuk­sia, asioin­tia, ihmis­suh­tei­ta tai kodin ulko­puo­lis­ta osallistumista.

Arvioin­nis­sa pitää selvittää:

• mitä pal­ve­lu­ja asu­mi­seen jo sisältyy
• vas­taa­vat­ko ne haet­tuun avuntarpeeseen
• onko tuki yksi­löl­li­ses­ti käytettävissä
• toteu­tuu­ko hen­ki­lön oma tahto
• tar­vi­taan­ko lisäk­si hen­ki­lö­koh­tais­ta apua.

Asu­mis­muo­to ei saa muut­tua perus­teek­si, jol­la hen­ki­lön yksi­löl­li­nen avun­tar­ve jäte­tään tutkimatta.

Miten oikeut­ta pal­ve­luun pitää arvioida?

Hyvä arvioin­ti alkaa ihmi­ses­tä, ei val­miis­ta palveluvalikosta.

Pal­ve­lu­tar­peen arvioin­nis­sa pitäi­si sel­vit­tää ainakin:

1. Mikä vam­ma tai sai­raus aiheut­taa toimintarajoitteen?
2. Onko toi­min­ta­ra­joi­te pit­kä­ai­kai­nen tai pysyvä?
3. Mil­lai­sia estei­tä hen­ki­lö koh­taa ympäristössään?
4. Miten toi­min­ta­ra­joi­te vai­kut­taa itse­näi­seen elä­mään ja osallisuuteen?
5. Mil­lais­ta apua tai tukea hen­ki­lö vält­tä­mät­tä tarvitsee?
6. Mihin toi­min­toi­hin apua tarvitaan?
7. Mitä hen­ki­lö itse toivoo?
8. Voi­daan­ko tar­ve täyt­tää muun lain mukai­sil­la sopi­vil­la ja riit­tä­vil­lä palveluilla?
9. Täyt­ty­vät­kö hen­ki­lö­koh­tais­ta apua kos­ke­vat eri­tyi­set edellytykset?
10. Miten rat­kai­su edis­tää asiak­kaan etua ja yhdenvertaisuutta?

Arvioin­tia ei pidä kor­va­ta yhdel­lä ylei­sel­lä lauseel­la iäs­tä, diag­noo­sis­ta tai sii­tä, min­kä pal­ve­lu­jär­jes­tel­män asiak­kaak­si ihmi­nen on aikai­sem­min luokiteltu.

Hal­lin­to­pää­tös on perus­tel­ta­va. Perus­te­luis­ta pitää ilme­tä, mit­kä sei­kat ja sel­vi­tyk­set ovat vai­kut­ta­neet rat­kai­suun sekä mitä sään­nök­siä asias­sa on sovellettu.

Juri­di­ses­ti vakuut­ta­va pää­tös näyt­tää, että yksi­löl­li­nen tilan­ne on todel­la tutkittu.

Mitä teh­dä, jos hen­ki­lö­koh­tai­nen apu evä­tään iän perusteella?

Pyy­dä aina kir­jal­li­nen päätös.

Pelk­kä suul­li­nen ilmoi­tus sii­tä, että hen­ki­lö on lii­an van­ha, kuu­luu van­hus­pal­ve­lui­hin tai ettei tie­tyn ikäi­sel­le myön­ne­tä hen­ki­lö­koh­tais­ta apua, ei rii­tä asian asian­mu­kai­seen ratkaisemiseen.

Tar­kis­ta päätöksestä:

• onko toi­min­ta­ra­joi­te kuvat­tu oikein
• onko sen pit­kä­ai­kai­suut­ta arvioitu
• onko asiak­kaan oma näke­mys kirjattu
• onko hen­ki­lö­koh­tai­sen avun tar­vet­ta arvioi­tu konkreettisesti
• onko elä­män­vai­het­ta kos­ke­va arvio yksilöllinen
• onko muun lain mukais­ten pal­ve­lu­jen sopi­vuut­ta ja riit­tä­vyyt­tä arvioitu
• perus­tuu­ko rat­kai­su tosia­sias­sa vain ikään
• onko pää­tök­ses­sä muutoksenhakuohje.

Jos pää­tös on kiel­tei­nen, sii­hen voi hakea muu­tos­ta pää­tök­sen muka­na anne­tun muu­tok­sen­ha­kuoh­jeen mukaisesti.

Muu­tok­sen­haus­sa kan­nat­taa kuva­ta mah­dol­li­sim­man konkreettisesti:

• mitä haluat elä­mäs­sä­si tehdä
• mis­sä tar­vit­set toi­sen ihmi­sen apua
• miten usein apua tarvitaan
• mik­si nykyi­set pal­ve­lut eivät vas­taa tarpeeseen
• miten hen­ki­lö­koh­tai­nen apu tuki­si itse­näis­tä elämääsi
• mik­si avun­tar­ve ei ole seli­tet­tä­vis­sä vain tavan­omai­se­na ikään­ty­mi­seen liit­ty­vä­nä tarpeena.

Lue myös Hoi­vaacon opas muu­tok­sen­haus­ta hen­ki­lö­koh­tai­sen avun päätökseen.

Usein kysy­tyt kysy­myk­set vam­mais­pal­ve­lu­lain soveltamisalasta

Kuu­luu­ko hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kaikenikäisille?

Hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa avus­sa ei ole yleis­tä yläi­kä­ra­jaa. Lap­si, työi­käi­nen tai ikään­ty­nyt hen­ki­lö voi saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua, jos vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­lan ja hen­ki­lö­koh­tai­sen avun edel­ly­tyk­set täyttyvät.

Saa­ko jokai­nen ikään­ty­nyt hen­ki­lö hen­ki­lö­koh­tais­ta apua?

Ei auto­maat­ti­ses­ti. Oikeus perus­tuu pit­kä­ai­kai­seen tai pysy­vään toi­min­ta­ra­joit­tee­seen, yksi­löl­li­seen avun­tar­pee­seen ja hen­ki­lö­koh­tai­sen avun edel­ly­tyk­siin. Kor­kea ikä ei itses­sään oikeu­ta pal­ve­luun eikä sul­je sitä pois.

Voi­ko hyvin­voin­tia­lue evä­tä hen­ki­lö­koh­tai­sen avun kor­kean iän vuoksi?

Pelk­kä kor­kea ikä ei ole riit­tä­vä epää­mis­pe­rus­te. Hyvin­voin­tia­lu­een on teh­tä­vä yksi­löl­li­nen arvio toi­min­ta­ra­joit­tees­ta, elä­män­vai­hees­ta, avun­tar­pees­ta sekä mui­den pal­ve­lu­jen sopi­vuu­des­ta ja riittävyydestä.

Tar­koit­taa­ko elä­män­vai­he­sään­nös uut­ta ikärajaa?

Ei tar­koi­ta. Elä­män­vai­het­ta kos­ke­va arvio ei ole tiet­tyyn vuo­si­mää­rään sidot­tu ikä­ra­ja. Sen tar­koi­tuk­se­na on arvioi­da, onko avun­tar­ve hen­ki­lön tavan­omai­seen elä­män­vai­hee­seen liit­ty­vää vai edel­lyt­tää­kö se vam­mais­pal­ve­lu­lain mukai­sia erityispalveluja.

Tar­vi­taan­ko hen­ki­lö­koh­tai­seen apuun diagnoosi?

Tiet­tyä diag­noo­sia ei vaa­di­ta. Olen­nais­ta on vam­man tai sai­rau­den aiheut­ta­ma pit­kä­ai­kai­nen tai pysy­vä toi­min­ta­ra­joi­te ja sen vai­ku­tus ihmi­sen elä­mään. Ter­vey­den­ti­las­ta tar­vi­taan kui­ten­kin yleen­sä asian­mu­kais­ta selvitystä.

Voi­ko sai­raus oikeut­taa vammaispalveluihin?

Kyl­lä. Toi­min­ta­ra­joi­te voi joh­tua vam­mas­ta tai sai­rau­des­ta. Rat­kai­se­vaa on sen pit­kä­ai­kai­suus tai pysy­vyys sekä vai­ku­tus itse­näi­seen elä­mään, osal­li­suu­teen ja yhdenvertaisuuteen.

Voi­ko muis­ti­sai­ras hen­ki­lö saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua?

Asia arvioi­daan yksi­löl­li­ses­ti. Diag­noo­si ei yksin rat­kai­se oikeut­ta. Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu edel­lyt­tää, että hen­ki­lö pys­tyy itse­näi­ses­ti tai tuet­tu­na muo­dos­ta­maan ja ilmai­se­maan tah­ton­sa avun sisäl­lös­tä. Lisäk­si arvioi­daan, onko haet­tu pal­ve­lu hänen tar­pee­seen­sa sopiva.

Voi­ko pal­ve­lu­ta­los­sa asu­va saa­da hen­ki­lö­koh­tais­ta apua?

Kyl­lä voi, jos hen­ki­lö­koh­tai­sen avun edel­ly­tyk­set täyt­ty­vät eikä asu­mi­seen sisäl­ty­vä pal­ve­lu vas­taa kysei­seen yksi­löl­li­seen tar­pee­seen sopi­vas­ti ja riit­tä­väs­ti. Asu­mis­muo­to ei yksin estä pal­ve­lun saamista.

Mitä vam­mais­pal­ve­lu­lain tois­si­jai­suus tarkoittaa?

Vam­mais­pal­ve­lu­lain pal­ve­lu­ja jär­jes­te­tään, jos mui­den lakien mukai­set pal­ve­lut eivät ole hen­ki­lön yksi­löl­li­sen tar­peen ja edun kan­nal­ta sopi­via ja riit­tä­viä. Mikä tahan­sa tar­jol­la ole­va ylei­nen pal­ve­lu ei siis auto­maat­ti­ses­ti syr­jäy­tä vammaispalvelua.

Onko hen­ki­lö­koh­tai­nen apu sub­jek­tii­vi­nen oikeus?

Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­luu hyvin­voin­tia­lu­een eri­tyi­sen jär­jes­tä­mis­vel­vol­li­suu­den pii­riin. Jos lais­sa sää­de­tyt edel­ly­tyk­set täyt­ty­vät, hyvin­voin­tia­lu­een on jär­jes­tet­tä­vä pal­ve­lu mää­rä­ra­hois­ta riippumatta.

Mitä teen, jos saan kiel­tei­sen päätöksen?

Lue pää­tös ja sen perus­te­lut huo­lel­li­ses­ti. Tar­kis­ta muu­tok­sen­ha­kuoh­je ja mää­rä­ai­ka. Voit teh­dä hyvin­voin­tia­lu­eel­le oikai­su­vaa­ti­muk­sen, jos­sa kuvaat toi­min­ta­ra­joit­tee­si, kon­kreet­ti­sen avun­tar­pee­si ja sen, mik­si pää­tös on mie­les­tä­si lain­vas­tai­nen tai perus­tuu puut­teel­li­seen arviointiin.

Yhteen­ve­to: ihmis­tä ei pidä raja­ta pal­ve­lun ulko­puo­lel­le syn­ty­mä­vuo­den tai diag­noo­sin perusteella

Vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­la on juri­di­ses­ti vaa­ti­va aihe, mut­ta sen perus­a­ja­tus on inhimillinen.

Ihmi­nen pitää koh­da­ta omas­sa tilanteessaan.

Vam­mais­pal­ve­lu­jen nimi voi hämä­tä. Se voi saa­da ihmi­sen ajat­te­le­maan, ettei­vät pal­ve­lut kuu­lu hänel­le, kos­ka hän on ikään­ty­nyt, sai­ras­tu­nut vas­ta myö­hem­min tai ei koe ole­van­sa sanan arki­mer­ki­tyk­ses­sä vammainen.

Lain mukaan rat­kai­se­vaa ei kui­ten­kaan ole:

• tiet­ty diagnoosi
• vam­man syntymähetki
• kuu­lu­mi­nen tiet­tyyn asiakasryhmään
• asu­mis­muo­to
• kor­kea ikä yksinään.

Rat­kai­se­vaa on pit­kä­ai­kai­nen tai pysy­vä toi­min­ta­ra­joi­te, sen vai­ku­tus ihmi­sen itse­näi­seen elä­mään ja osal­lis­tu­mi­seen sekä vält­tä­mä­tön yksi­löl­li­nen avun ja tuen tarve.

Hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa avus­sa ei ole yläikärajaa.

Pal­ve­lu ei kuu­lu auto­maat­ti­ses­ti kai­kil­le, mut­ta sitä ei saa myös­kään evä­tä auto­maat­ti­ses­ti iän perus­teel­la. Lap­sen, työi­käi­sen ja ikään­ty­neen ihmi­sen oikeu­det on arvioi­ta­va yksi­löl­li­ses­ti ja samoi­hin lain­mu­kai­siin läh­tö­koh­tiin nojaten.

Tämä on myös yhdenvertaisuuskysymys.

Ihmi­sel­lä voi olla kor­kean iän saa­vut­ta­mi­sen jäl­keen­kin oma tah­to, ihmis­suh­teet, har­ras­tuk­set, osal­lis­tu­mi­sen tar­peet ja oikeus oman­nä­köi­seen elä­mään. Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun mer­ki­tys ei katoa syntymäpäivänä.

Hoi­vaacos­sa jokai­nen ihmi­nen koh­da­taan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Emme tee pää­tel­miä ihmi­ses­tä vain hänen ikän­sä, diag­noo­sin­sa tai asia­kir­jo­jen­sa perusteella.

Kuun­te­lem­me ensin.

Kun asiak­kaal­la on hen­ki­lö­koh­tais­ta apua kos­ke­va pää­tös ja pal­ve­luse­te­li, etsim­me yhdes­sä hänen tar­pei­siin­sa ja toi­vei­siin­sa sopi­vaa hen­ki­lö­koh­tais­ta avus­ta­jaa. Asia­kas saa tava­ta avus­ta­jaeh­dok­kaat ja vali­ta avus­ta­jan­sa itse.

Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu kuu­luu ihmi­sen omaan elä­mään. Sik­si myös pal­ve­lun pitää läh­teä ihmisestä.

Ota yhteyt­tä Hoivaacoon

Kun sinul­la on hen­ki­lö­koh­tais­ta apua kos­ke­va pää­tös ja pal­ve­luse­te­li, voit ottaa yhteyt­tä Hoivaacoon.

Kes­kus­te­lem­me kans­sa­si rau­has­sa arjes­ta­si, toi­veis­ta­si ja sii­tä, mil­lai­nen hen­ki­lö­koh­tai­nen avus­ta­ja voi­si sopia juu­ri sinulle.

Ota yhteyt­tä Hoivaacoon

Lue lisää hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta avusta

• Miten hen­ki­lö­koh­tais­ta apua haetaan?
• Muu­tok­sen­ha­ku hen­ki­lö­koh­tai­sen avun päätökseen
• Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun pal­ve­lun­tuot­ta­jan valinta
• Hen­ki­lö­koh­tai­sen avun pal­ve­lu­pol­ku palvelusetelillä
• Työ­nan­ta­ja­mal­li vai pal­ve­luse­te­li hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa avussa
• Aito koh­taa­mi­nen hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa avussa

Kir­joit­ta­ja

Niko Sii­ka­luo­ma, OTM, VT, Hoivaaco

Niko Sii­ka­luo­ma on oikeus­tie­teen mais­te­ri ja vara­tuo­ma­ri. Hän toi­mii Hoi­vaacos­sa hen­ki­lö­koh­tai­sen avun pal­ve­lu­jen, asiak­kai­den oikeuk­sien ja yri­tyk­sen kehit­tä­mi­sen parissa.

Juri­di­ses­sa työs­sään Sii­ka­luo­ma tar­kas­te­lee vam­mais­pal­ve­lu­ja eri­tyi­ses­ti yksi­löl­lis­ten oikeuk­sien, hyvän hal­lin­non, perus­tel­tu­jen pää­tös­ten ja asiak­kaan itse­mää­rää­mi­soi­keu­den näkökulmasta.

Hoi­vaaco on suo­ma­lai­nen, kol­mes­sa pol­ves­sa toi­mi­va per­hey­ri­tys. Sen toi­min­nan perus­ta­na ovat hen­ki­lö­koh­tai­nen koh­taa­mi­nen, yhden­ver­tai­suus, asiak­kaan oma tah­to, tur­val­li­suus ja luottamus.

Artik­ke­li jul­kais­tu: 19.5.2025
Artik­ke­li päi­vi­tet­ty: 3.8.2026

Artik­ke­li sisäl­tää yleis­tä oikeu­del­lis­ta tie­toa vam­mais­pal­ve­lu­lain sovel­ta­mi­sa­las­ta ja hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta avus­ta. Se ei ole yksit­täis­tä asi­aa kos­ke­va oikeu­del­li­nen arvio. Pal­ve­luoi­keus rat­kais­taan aina hen­ki­lön yksi­löl­li­sen tilan­teen, käy­tet­tä­vis­sä ole­van sel­vi­tyk­sen ja voi­mas­sa ole­van lain­sää­dän­nön perusteella.

Viral­li­set lähteet

• Vam­mais­pal­ve­lu­la­ki 675/2023, eri­tyi­ses­ti 1, 2 ja 9 § – Finlex
• Sosi­aa­li- ja ter­veys­mi­nis­te­riö: Vammaispalvelulaki
• THL: Vam­mais­pal­ve­lu­lain soveltamisala
• THL: Yleis- ja eri­tyis­la­kien sovel­ta­mi­nen vammaispalveluissa
• THL: Hen­ki­lö­koh­tai­nen apu vammaispalveluissa
• Hal­li­tuk­sen esi­tys HE 191/2022 vp
• Sosi­aa­li- ja ter­veys­va­lio­kun­nan mie­tin­tö StVM 52/2022 vp

Vam­mai